Johanna Matikka: TRE -harjoitus ja II-tyypin trauma

08 loka Johanna Matikka: TRE -harjoitus ja II-tyypin trauma

Johanna Matikka
Kirjoitettu osana TRE -ohjaajakoulutuksen lopputyötä
6.10.2018

TRE -HARJOITUS JA II-TYYPIN TRAUMA

”The root of all health is in the brain.
The trunk of it is in emotion.
The branches and leaves are the body.
The flower of health blooms
when all parts work together.”

– Kurdish folk wisdom

JOHDANTO
Tohtori David Berceli kehitti TRE® (Tension, Stress & Trauma Release Exercise) menetelmän toimiessaan kriisialueilla katolisen kirkon palveluksessa. Hän pisti merkille, kuinka eläimet ja lapset purkivat akuuttia stressiä tärisemällä ja kiinnostui selvittämään mistä mekanismissa oli kyse. Tutkimisen ja tiedonkeräämisen myötä syntyi TRE® harjoitus, joka perustuu ihmisen ja eläinten biologiseen kykyyn purkaa stressiä neurogeenisen tärinän avulla.

Bercelin tuotannossa traumasta puhutaan ilman, että traumoja eritellään eri tyyppeihin. Äkilliset, ihmisen lähiyhteisön ulkopuolelta tulevat turvan kokemusta järisyttävät tapahtumat, kuten luonnonkatastrofit, sota, aseelliset konfliktit, humanitaariset kriisit sekä perheväkivalta ja lapsuuden kaltoinkohtelukokemukset tulevat esitellyiksi kaikki traumaattisina tapahtumina. Traumat ovat kuitenkin kestoltaan, toistuvuudeltaan ja emotionaalisilta vaikutuksiltaan erilaisia. Tässä esseessä käsittelen II-tyypin trauman ja TRE® harjoituksen välistä suhdetta, toipumisen edellytyksiä ryhmätyöskentelyssä sekä mahdollisia II-tyypin trauman harjoittelulle asettamia rajoitteita. Ensin käsittelen II-tyypin trauman syntyä, sen seurauksia ja arkisia vaikutuksia, minkä jälkeen käsittelen TRE® -menetelmän soveltuvuutta traumaoireiden purkamisessa/ integroinnissa/ hoidossa.

TRAUMOISSA ON EROJA
Trauman ydin on turvattomuuden kokemuksessa, jonka aiheuttaja on joko yksittäinen tilanne, kuten onnettomuus tai toistuva traumatisoiva tilanne, kuten perheväkivalta. Traumakokemus ylittää yksilön sen hetken voimavarat, toimintavalmiudet tai -mahdollisuudet, jonka seurauksena hän on kyvytön suojautumaan, pakenemaan tai taistelemaan trauman aiheuttajaa vastaan. (Levine 2010, 24; Ogden, Minton & Pain 2006, 254-255.)

Ihmistä haavoittavista tapahtumista ja kokemuksista voidaan puhua traumaattisena kriisinä, I-tyypin ja II-tyypin traumana. Trauma jaetaan kahteen eri tyyppiin tapahtuman keston ja aiheuttajan mukaan. I-tyypin trauma syntyy tyypillisesti onnettomuuden, sodan, luonnonkatastrofin tai terrori-iskun uhreille. II-tyypin trauma on seurausta toistuvista ja yleensä lähisuhteissa tapahtuvista haitallisista kokemuksista, kuten perheväkivalta, lapsuudessa koettu laiminlyönti ja kaltoinkohtelu, seksuaalisuutta loukkaava väkivalta, insesti, kotiterrori ja kiusaaminen. Ero näiden kahden trauma tyypin välillä on tapahtuman keston lisäksi trauman aiheuttajassa. Luonnonilmiöt, väkijoukkoon kohdistetut terroristiset teot, sota tai onnettomuus eivät ole yksilöön tarkoituksellisesti kohdistuneita tekoja. Aiheuttajalla ja tekijällä ei ole luottamukseen ja kiintymykseen perustuvaa suhdetta. Näin on myös satunnaisen rikoksen kohdalla – uhriksi valikoituu usein sattumanvaraisesti tekijälle ennestään tuntematon henkilö. Poikkeuksena on raiskaus, joka populaarikuvastosta huolimatta tapahtuu länsimaissa usein lähi- tai tuttavapiiriin kuuluvan henkilön toimesta. Tämän vuoksi arvioisin raiskauksen traumatisoivia vaikutuksia aina yksilöllisesti, luokittelematta sitä suoraan I- tai II-traumaksi mm. siksi, että raiskaus ja seksuaaliväkialta ylipäätään on myös yksi parisuhdeväkivallan muoto.

Traumaoireen virallinen määritelmä on post-traumaattinen stressihäiriö (PTSD), mikä on lisätty tautiluokitukseen 80-luvulla. Post- traumaattinen stressihäiriö (PTSD) voi kehittyä molemmista edellä mainituista trauman tyypeistä. Häiriö liitetään usein sodasta palanneisiin sotilaisiin, joiden oireet muistuttavat aiemmin hysteerikoiksi leimattujen naisten oireita (Herman 1992). Myöhemmin on ymmärretty, että kehollisia, neurologisia ja psyykkisiä oireita voivat kokea niin sodassa, parisuhteissa, lapsuudessa, kuin esimerkiksi tsunamissa traumatisoituneet yksilöt. (Herman 1992, 10-25; Rothschild & Rand 2010, 16.)

PTSDn tyypillisiä oireita ovat mieleen tunkeutuvat muistot, ahdistavat ajatukset ja painajaiset, traumatapahtumaan liittyvien asioiden, muistojen ja paikkojen välttely sekä fysiologiseen säätelyyn liittyvät oireet (Ellilä 2015, 101). II-tyypin trauman oirekuva on usein laajempi, kuin mitä perinteinen PTSDn oirekuva tunnistaa. Traumaoireilu voi olla varsin näkyvää ja arkea merkittävästi haittaavaa tai hyvin piilossa olevaa, lievää, aaltoilevaa, toistuvaa masennusta ja ahdistusta ylläpitävää. Trauman vaikutukset arjessa tulevat esiin stressitilanteissa ja vuorovaikutussuhteissa, etenkin kaikkein läheisimmissä, kuten parisuhteessa ja vanhemmuudessa. Yksilö voi olla näennäisesti pärjäävä ja hyvinvoiva mutta kantaa sisällään ahdistusta, levottomuutta, pelkoja, vierauden tunnetta, epämääräistä liittymisen vaikeutta ja itsesäätelyn haasteita. II-tyypin trauman lievemmät oireet ovat alidiagnosoituja ja hyvin todennäköisesti somaattisen ja psyykkisen sairastavuuden, kuten esimerkiksi migreenin, sydän- ja verisuonitautien, diabeteksen, kilpirauhasen häiriöiden, uupumuksen ja masennuksen taustalla (Burke Harris 2018).

Kakkostyypin trauma syntyy sarjasta tapahtumia, joiden sisältö ja kesto voi vaihdella mutta niistä aiheutuva sisäinen kokemus on toistuva kauhun, turvattomuuden, voimattomuuden ja lamautumisen värittämä psykofyysinen tila. Näin ollen kyseessä ei ole yksittäinen tapahtuma vaan olosuhde, josta muodostuu yksilön ”normaali” arki. Tämänkaltainen olosuhde syntyy perheväkivallan, parisuhdeväkivallan, toistuvan kaltoinkohtelun ja laiminlyönnin, toistuvan seksuaaliväkivallan ja hylkäämisen seurauksena (Badenoch 2018, 21-22; Berceli 2005, 17). Trauman aiheuttaja ei ole sen kohteelle tällöin tuntematon vaan joku, jolta hänellä on lähtökohtaisesti lupa odottaa hyvää vuorovaikutusta, huolenpitoa, rakkautta ja välittämistä (Badenoch 2018, 18-19; Kolk 2014, 112). II-tyypin trauman pitkäkestoiset ja syvät vaikutukset kiinnittyvät nimenomaan trauman aiheuttajan ja sen kohteen välisen suhteen laatuun, eivät yksittäiseen tapahtumaan, kuten I- tyypin traumassa.

Kakkostyypin trauman tyypilliset aiheuttajat ovat, kuten jo edellä on tuotu esiin, perheenjäsenen tai kumppanin tekemä henkinen, fyysinen ja/tai seksuaalisuutta loukkaava väkivalta ja/tai hoivan ja huolenpidon laiminlyönti, joka voi johtua esimerkiksi vanhemman mielenterveys- ja/tai päihdeongelmasta (ACE Study 1998). Kun kyseessä on lapsuudessa koettu trauma, on otettava huomioon lapsen iän ja kehityksen tuomat erityispiirteet sekä kaltoinkohdellun ja kaltoinkohtelijan välinen suhde (Kolk 2014, 113-114). Lapsella ei ole aikuisen suojautumistaitoja, kykyä ymmärtää ja analysoida tapahtunutta. Tästä syystä traumatisoitunut ei ehkä myöhemmin muista kokemuksiaan tai ymmärrä niiden yhteyttä oireisiin, joista hän kärsii. Mitä nuorempi lapsi, sitä vähemmän kokemukset jäävät päivämuistiin ja jos niitä on, ne ovat epätarkkoja, ehkä muiden kertomuksiin perustuvia. Näin ollen asian käsittely kognitiivisesti voi olla hankalaa, sillä traumaa ei tavoiteta yksin puheella. Kokemus asuu kehossa. (Ogden ym. 2006, 43-47).

TRAUMAN AIHEUTTAJANA LÄHISUHDEVÄKIVALTA
Lähisuhteissa koettu väkivalta on tekoja, jotka loukkaavat yksilön oikeutta turvaan ja koskemattomuuteen. Väkivalta vahingoittaa meille merkittävää ihmissuhdetta, murentaa turvan ja yhteenkuuluvuuden kokemusta. Riippuen siitä missä kehitysvaiheessa kaltoinkohtelua tapahtuu, vaikuttaa se merkittävästi myös elämän mielekkyyden ja merkityksen kokemuksen rakentumiseen ja kehittymiseen. Jos väkivalta värittää jo varhaisia vuosia, turvattomuuden kokemus seuraa yksilöä myöhempiin ihmissuhteisiin. Maailma tuntuu vaaralliselta paikalta, missä luottaminen toisiin voi olla vaikeaa, ellei mahdotonta.

Lähisuhdeväkivaltaa esiintyy kaikissa sosiaaliluokissa. Väkivalta on melko normalisoitunut ilmiö populaarikulttuurin vuoksi ja ylittää uutiskynnyksen usein vasta äärimmäisenä, kuten perhesurmien yhteydessä (Ronkainen 2017, 23). Väkivalta lähisuhteissa ei aina ole äärimmäistä vaan se voi olla myös lievää, kuten henkistä alas painamista, ohittamista, tunnekylmyyttä, kiusaamista ja yksin jättämistä. Pitkään jatkuessaan se jättää syvän jäljen ihmisen omanarvon kokemukseen. Lähisuhteessa haavoittuminen on kokemus, joka leimaa yksilön minäkuvaa, maailmankuvaan ja horjuttaa usein kykyä luottaa elämään, nähdä maailma turvallisena ja hallittavana paikkana (Björklund 2010, 69).

Lähisuhdeväkivalta ei kuitenkaan automaattisesti traumatisoi kohdettaan vaan sen pitkäaikaiset ja krooniset vaikutukset ovat riippuvaisia siitä, onko yksilöllä mahdollisuus säilyttää tilanteissa toimijuus. Toistuva ja pitkään jatkuva väkivalta traumatisoi silloin, kun sen kohteena olevan kyky tehdä valintoja, puolustautua tai paeta, on merkittävästi kapeutunut tai estynyt kokonaan. Vauva, pieni lapsi tai merkittävästi vähemmän voimaa omaava aikuinen ei voi paeta, suojautua tai taistella väkivallan tekijää vastaan. Lapset ovat siksi erityisen herkkiä väkivallan toksisille vaikutuksille, koska heidän elimistönsä on vielä kehittymätön ja he ovat täysin riippuvaisia aikuisista. Mitä syvempi vallan epäsuhta tekijän ja kokijan välillä on, sitä syvempää on sen aiheuttama pelko, voimattomuuden ja turvattomuuden kokemus sekä fyysinen vaara (Paavilainen & Pösö 2003, 25-30). On myös mahdollista, että yksilö on jo odotusaikana kohdussa altistunut odottajan stressille, mikä altistaa hänet muille haavoittaville tekijöille syntymän jälkeen. Lapsen itkuisuus voi herättää vanhemmassa ahdistusta, mikä altistaa lapsen kaltoinkohtelulle vauva-aikana. Odotusajan stressin vaikutuksia tutkitaan tällä hetkellä laajassa Turun yliopiston FinnBrain-tutkimushankkeessa.

Adverse Childhood Experiences (1998) tutkimus osoitti lapsuudessa koettujen haitallisten kokemusten olevan yhteydessä aikuisiän fyysiseen ja psyykkiseen sairastavuuteen sekä ennenaikaisiin kuolemiin siinäkin tapauksessa, että henkilö ei myötävaikuta sairastumiseensa huonoilla elintavoilla (Felitti 1998, 248-251; Kolk 2014, 148-149). Toistuvan väkivallan ja/tai sen uhan aiheuttaman stressireaktion seurauksena kortisolipitoisuus pysyy elimistössä pitkään korkeana, mikä altistaa yksilön somaattisille ja psyykkisille sairauksille lapsuudessa mutta myös myöhemmin elämässä, sillä pitkäkestoinen stressi vaurioittaa stressinsäätelyjärjestelmää, jonka seurauksena yksilö sietää stressiä huonommin läpi elämän (Berceli 2005, 30-31; Burke Harris 2018, 181; Pihko 2012, 162- 165). Lapsuudessa koetulla kaltoinkohtelulla ja laiminlyönnillä on siis varsin pitkäkestoisia ja laaja-alaisia vaikutuksia yksilön terveyteen ja sosiaalisiin suhteisiin. Välittömät vaikutukset lapsilla ovat usein tunteiden säätelyn ongelmia, joiden seurauksena lapsella on usein vaikeuksia kaverisuhteissa, oppimis- ja keskittymisvaikeuksia, infektioherkkyyttä, levottomuutta ja pelkotiloja (Berceli 205, 43-45). Aikuisena trauman oireet aiheuttavat ongelmia parisuhteessa, vanhemmuudessa ja työkyvyssä sekä altistavat mielenterveysongelmille ja somaattiselle sairastavuudelle sekä erilaisille riippuvuuksille, kuten päihdeongelmille (Ogden ym. 2006, 122-123).

TOIPUMINEN
Traumaattisen kriisin ja vaikeiden kokemusten läpikäyminen vaatii uskallusta katsoa kipua silmiin. Moni haluaa olla pärjäävä ja selvitä omin voimin. Onnettomuuteen joutunut saavat yleensä kokemukselleen todistajan. Heille tarjotaan välitöntä apua ainakin fyysiseen toipumiseen, mahdollisesti myös keskusteluapua. Lapsuudessaan traumatisoituneilta puuttuu usein empaattinen todistaja eli henkilö, joka on validoi lapsen kokemusta, sanoittaa tämän tunteita, tarjoaa hänelle lohtua ja turvaa. Moni II-tyypin trauman oireista kärsivä ei ole saanut kokemukselleen, surulleen ja kärsimykselleen todistajaa, eikä hän ymmärrä kaivata jotakin, mitä ilman hän on selvinnyt aikuisuuteen. Todistajan kaipuu ilmenee usein epäsuorasti, kuten jatkuvalla huonovointisuudella ja eri asiantuntijoiden luo hakeutumisena, tunnustuksen ja hyväksynnän janoamisena ja rakkauden vaatimisena (Maté 2003, 7-8). Lopulta pitkään kaivattu todista löytyy ehkä terapeutista tai itsetuntemusta tukevasta ryhmästä (Pallaro 1999, 164-165). Itsetuntemusmatka vie kivun alkuperäisille juurille mutta valitettavan usein vasta uupumuksen, ihmissuhdetragedioiden tai pitkään jatkuneen pahan olon seurauksena (Berceli 2005, 17; Herman 1992, 133-145; Ogden ym. 2006, 3-5).

On tärkeää nähdä ihminen haavoittuvana mutta myös elastisena olentona, jolla on käsittämätön kyky taipua ja venyä vastoinkäymisten edessä. Se kuinka paljon yksilö pystyy erilaisten haasteiden edessä venymään ennen katkeamista, on yhtä aikaa yksilöllinen, että yhteisöllinen ominaisuus (Cyrulnik 1999, 13, Poijula 2018). Kykyä sietää vastoinkäymisistä seuraavaa stressiä kutsutaan resilienssiksi. Tämä on kyky, jonka avulla yksilö, ryhmä tai yhteisö ehkäisee, minimoi tai ylittää haasteiden vahingoittavat vaikutukset (Grotberg 1995, 2). Traumatisoituneiden ihmisten parissa tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että vaikeuksista selviytymisessä on eroja yksilöiden välillä. Se mitä tiedetään, liittyy yksilöllisten temperamenttipiirteiden lisäksi siihen, millä tavoin ympäristö tukee yksilön positiivista selviämistä. Onko hänellä turvallisia ihmisiä ympärillään, pystyykö hän puhumaan kokemuksistaan ja muodostamaan niistä ymmärrettävä tarinan, on ratkaisevan tärkeää toipumisen näkökulmasta. Oikealla tuella traumaperäinen kasvu mahdollistuu ja pitkäaikaiselta traumatisoitumiselta ehkä vältytään (Berceli 2005, 75-76, Poijula 2018).

TRE® HARJOITUS RYHMÄSSÄ JA II-TYYPIN TRAUMA
Trauma, joka on syntynyt yhteisössä (esim. perhe), edellyttää turvallista yhteisöä parantuakseen. Tämän yhteisön voi tarjota esimerkiksi traumainformoitu TRE® harjoitusryhmä. TRE® on vahva menetelmä, joka aktivoi kehon eri osia, herättäen samalla sinne koteloituneet muistot ja mahdolliset traumat (Berceli 2005, 21-22). Traumaoireista kärsivälle harjoitus on lähes poikkeuksetta emotionaalisesti vahva kokemus, joka saattaa herättää myös pelkoa. Toistuvan harjoittelun myötä tärinä leviää koko kehoon, herättäen mahdollisesti uinuneita kehon osio, kasvattaen ja vahvistaen kehotietoisuutta, joka on trauman seurauksena usein miten ohutta tai kokonaan kadonnut. Keho voi ilmentää voimakkaita taistelun tai pakenemisen keskenjääneitä prosesseja tai jäätymistä ja turtuneisuutta (Ogden ym. 2006, 258-259). Nämä kokemukset voivat tuoda mukanaan vahvoja tunteita, mahdollisesti myös muistoja, ehkä sellaisiakin, joista ei ole aiemmin ollut tietoinen (Berceli 2005, 28-29).

Voidakseen toipua traumasta ihmisen tulee kokea olonsa turvalliseksi. Eläimetkin tärisevät vasta sitten, kun välitön vaara on ohi, samoin on ihmisten kohdalla. Ollakseen kaikille turvallinen, tulisi TRE® harjoitusryhmän olla ennakoitava, ilmapiiriltään hyväksyvä ja lempeä, eettisesti kestävällä tavalla ohjattu eli traumainformoitu ja sukupuolisensitiivinen. Sukupuolen huomioiminen harjoitteiden ohjaamisessa on merkittävää etenkin seksuaaliväkivallan uhrien näkökulmasta (Ogden ym. 2006, 86). Ryhmässä tulisi olla mahdollisuus ryhmäytyä siten, että kukin voi vapaasti valita työskenteleekö hän samaa sukupuolta olevien kanssa vai sekaryhmässä. Toipumismatka on aina yksilöllinen prosessi, jota ohjaajan tulee kunnioittaa. Valinta tulisi mahdollistaa niin, ettei siitä seuraa ylimääräistä huolta osallistujalle. Esimerkiksi ennakkohaastattelu tai kysely ryhmään tulijan toiveista, voisi olla tapa kerätä informaatio etukäteen.

Tunteiden, kuten surun todistaminen on jo itsessään hoitavaa. Vaikka TRE® ei ole psykoterapiaa, on se harjoittajalleen usein hyvin terapeuttista. Harjoituksen aikana nousevia vahvoja tunteita, tulisi tukea todistamisen lisäksi läsnäoloa vahvistavilla viesteillä. Harjoituksen tekijälle voi esittää esimerkiksi kysymyksiä, jotka ohjaavat huomion kehoon ja sen tuntemuksiin (Ogden ym. 2006, 200-201, 207-208). Näin vältetään mahdollisten integroimattomien varhaisten osien yksin jäämisen romahduttava kokemus. Todistajan läsnäolon tuoma turva mahdollistaa harjoituksen nostamien tunteiden kohtaamisen ja kehossa pysymisen.

TRE® harjoituksen aikana on tarkoitus pysyä kehossa eli paikalla – sisäinen todistaja, minä itse, seuraa harjoitusta, tuntee kehonsa ja sietää mahdolliset esiin nousevat tunteet. Henkilö, joka ei kykene pysymään läsnä harjoituksessa, tuntemaan kehoaan ja sietämään esiin nousevia tuntemuksia ja tunteita, tulisi ohjata ensin perinteiseen keskustelulle pohjautuvaan terapiaan. Dissosiaatio, ”nukahtaminen” tai mielikuvamatkat eivät palvele TRE® harjoituksen tarkoitusta. Tähän asti läntinen psykoterapia on levännyt lähes yksinomaan kognitiivisen työskentelyn varassa. TRE® ja muut keholliset menetelmät haastavat tämän ymmärryksen. Yksilöllinen toipumisprosessi kulkee erilaisten vaiheiden läpi. Moni aloittaa itsensä ja taakkojensa tutkiskelun edelleen perinteisestä terapiasta ja etenee pikkuhiljaa kohti kehollisuutta, mikäli kokee siihen kutsua. Joskus avun hakeminen kulkee päinvastaisessa järjestyksessä ja keholliset kokemukset avaavat oven traumamuistoihin. Tärkeintä on löytää yksilölle sopivat ja hänen prosessiaan tukevat tukimuodot.

Harjoitusryhmässä olevat voivat olla hyvin eri vaiheissa traumojensa käsittelyssä. Ne, jotka saavat kosketuksen traumaansa vasta TRE® harjoituksen myötä, olisi hyvä ohjata käsittelemään traumaa myös kognitiivisesti terapeutin vastaanotolle. Traumasta toipumisen prosessiin kuuluu oleellisena osana oman kokemuksen ääneen sanoittaminen ja tarinallistaminen osaksi omaa elämäntarinaa (Herman 1992, 175-177). Jo tiedossa olevan trauman muistojen käsittelyyn on hyvä hakea tukea silloin, kun ne alkavat nousta TRE® harjoitusten myötä esiin aiheuttaen vahvoja tunteita, jotka hämmentävät itseä (Ogden ym. 2006, 246-247). Vaikka olemme nisäkkäitä, olemme myös moniulotteisia ja kehittyneitä olentoja, minkä vuoksi trauman käsittely edellyttää moniulotteista työstämistä.

KOTIINPALAAMISEN KOKEMUS
Traumakokemus elää kehossa. Vaikka välitön uhka on jäänyt kauas historiaan, on keho edelleen kuin hälytystilassa. Hälytystila voi näkyä voimakkaasti ylivirittyneenä tilana, jolloin keho on jännittynyt ja valpas, mieli kiihkeä, tarkkaileva ja reagoiva tai alivireänä tilana, jolloin keho on raskas, voimaton, hidas, tahdoton, romahtanut ja mieli samea, iloton ja turtunut. Tyypillisimmin emotionaalinen trauma näyttäytyy edellä kuvattujen vireystilojen vaihteluna (Berceli 2005, 32-36). Kehotietoisuuden kasvun ja riittävän psykoedukaation avulla henkilö alkaa ymmärtämään kehonsa vireystilan vaihteluita, mikä on edellytys säätelytaitojen kehittymiselle ja vireysikkunan kasvattamiselle (Levine 2010, 12-13). Kokonaisvaltainen työskentely edellyttää kehon viestien tarkkailua, tuntemista ja ymmärtämistä (Berceli 2005, 52).

Tärinä purkaa ensin pinnallisia kehon jännityksiä ja akuuttia stressiä. Tämän ensimmäisen vaiheen kesto vaihtelee yksilöittäin. Ensimmäisen vaiheen jälkeen keho voi alkaa ilmentää taistelun ja pakenemisen tai liikkumattomuuden kesken jääneitä prosesseja, jolloin liikekieli voi olla vahvaa, terävää, äärimmilleen jännittyvää ja voimakkaita tunteita mobilisoivaa. Tässä vaiheessa traumatietoinen ohjaaminen on tärkeää. Harjoituksen sopiva jaksottaminen tuo harjoituksen tekijälle turvaa ja lepotaukoja. Lempeä todistaminen ja kehossaan läsnäoleva ohjaaja luo turvan harjoitukseen. Kontaktin pitäminen tekijän ja ohjaajan välillä puheen, katseen sekä mahdollisesti pehmeän kosketuksen kautta kertoo harjoituksessa olevalle, ettei hän ole yksin. Harjoitusta tehdään aina tekijän ehdoilla. (Berceli 2005, 26-29)

Kolmannessa vaiheessa keho alkaa sulaa, pehmetä, rentoutua ja antautua liikkeelle. Sisäinen tanssi, vapautunut liike astuu nykivän, jumittuvan, kiristyvän, työntävän, vetävän ja väistävän liikkeen tilalle. Liike etenee kehossa vapaasti, saavuttaen sen kaikki osat, muodostaen rytmikkäitä toistuvia ja muuttuvia prosesseja. Mieli on rauhallinen ja tyyni mutta samaan aikaan tietoinen ja utelias. Tunteet ovat usein tässä kohtaa neutraaleja. Prosessin tämä kohta voi olla harjoitteen tekijälle ikään kuin kotiin palaamisen kokemus. Tila, jossa mieli ja keho tekevät sopuisaa yhteistyötä. Kokemus vahvistaa luottamusta omaan kehoon ja herättää mahdollisesti kiitollisuutta omaa matkaa kohtaan. (Berceli 2005, 76-77; Levine 2010, 12-13)

TRE® prosessin eteneminen on yksilöllistä. Huolimatta siitä, että harjoituksessa usein ilmenee tyypillisiä prosesseja, on jokaisen matka erilainen. Elämäntilanne, arkinen stressitaso ja mielentila voivat vaikuttaa harjoitukseen, jolloin se tuntuu erilaiselta eri päivinä. Emotionaalista eli II-tyypin traumaa kantavien kohdalla on suositeltavaa tehdä harjoitusta ohjatusti ainakin jonkin aikaa, kunnes riittävä turvan kokemus muodostuu kannattelemaan prosessia, jolloin yksin harjoittelu sujuu lempeästi. (Berceli 2005, 79-80)

Kehon puhe on aina tosi, autenttinen ja analyysista vapaa. Se ilmaisee sen, mikä on totta tässä ja nyt. Kehon kuunteleminen ja utelias tutkiminen avaa yhteyden syvimpään itseen. Kun tämä yhteys on auki, ei suurinkaan tragedia ole liian suuri arpeutuakseen ja parantuakseen.

LÄHDELUETTELO
Badenoch, Bonnie (2018) The Heart of Trauma. Healing the Embodied Brain in the Context of Realitionships. W.W. Norton & Company Inc.

Berceli, David (2005) TRE-stressinpurkuliikkeet. Stressin ja traumojen helpottamiseen. Suomentanut Katriina Mähönen. Kuva ja Mieli Oy. Jyväskylä: Bookwell Oy.

Burke Harris, Nadine (2018) The Deepest Well. Healing the Long-Term Effects of Childhood Adversity. Bluebird.

Björklund, Katja (2010) Stalking and violence victimization among Finnish university students. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.

Cyrulnik, Boris (1999) Resilience: How Your Inner Strength Can Set You Free from the Past.

Ellilä, Anu (2015) Trauma, psykoosi ja dissosiaatio. Teoksessa Suokas -Cunliffe, Anne (toim.): Häpeästä myötätuntoon. Näkökulmia vakavaan traumatisoitumiseen. 99-117. Helsinki: Kopio Niini Oy.

Felitti, V.J. et al. (1998) Relationship of Childhood Abuse and Household Dysfunction to Many of the Leading Causes of Death in Adults: The Adverse Childhood Experiences (ACE) American Journal of Preventive Medicine in 1998, Volume 14, 245–258. ‘

Grotberg, Edith (1995) A guide to promoting resilience in children: Strengthening the human spirit. Early Childhood Development: Practice and Reflections Number 8. La Haya, Holland: Bernard van Leer Foundation.

Hart, Onno, Van Der; Nijenhuis, Ellert R. S. & Steele, Kathy (2009) Vainottu mieli: Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen. Traumaterapiakeskus.

Herman, Judith (1992) Trauma and Recovery. The Aftermath of Violence – From Domestic Abuse to Political Terror. Basic Books.

Kolk, van der Bessel (2014) The Body Keeps the Score. Brain, Mind and Body in the Healing of Trauma. Viking Penguin.

Levine, Peter A. (2010) In an Unspoken Voice. How the Body Releases Goodness. North Atlantic Books.

Maté, Gabor (2003) When Body Says No. Exploring the Stress-Disease Connection. John Wiley & Sons.

Ogden, Pat, Kekuni, Minton & Pain, Clare (2006) Trauma ja Keho. Sensomotorinen psykoterapia. Suomentanut Immo Pekkarinen. Traumaterapiakeskus. Oulu: Kalevaprint Oy.

Paavilainen, Eija & Pösö, Tarja (2003) Lapset, perhe ja väkivaltatyö. Sanoma Pro Oy.

Pallaro, Patrizia (edited) (1999) Authentic Movement. Essays by Mary Starks Whitehouse, Janet Adler ans Joan Chodorow. Jessica Kingsley Publishers.

Pihko, Helena (2012) Kaltoinkohtelun vaikutus aivoihin. Teoksessa Kivitie-Kallio, Satu & Söderholm, Annlis (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu.161-167. Helsinki: Duodecim.

Ronkainen, Suvi (2017) Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna, Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi (toim.): Sukupuolistunut väkivalta. Oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. 19-35. Tampere: Vastapaino.

Rothscild, Babette & Rand, Marjorie L. (2010) Apua auttajalle, Myötätuntouupumuksen ja sijaistraumatisoitumisen psykofysiologia. Oulu: Kalevaprint Oy.